Elämänmittainen pyöräilykisa – ”Yksin kisa olisi loppunut sinne maantielle”
Osallistuin viime syksynä elämäni ensimmäiseen pyöräilykilpailuun. Kyseessä oli kuntoajo, osallistuakseen ei tarvinnut seurajäsenyyksiä tai lisenssejä. Halusin kokeilla, miltä polkeminen kisassa tuntuisi. Lähdin jo alkuvaiheessa mukaan vauhtiryhmään, jonka piti ajaa tiettyä keskinopeutta koko 110 kilometrin matka.
Pysyin hyvin muiden mukana, kunnes rankkasade, parijonossa kovaa ajaminen ja moni muu seikka johtivat siihen, että löysin itseni kyynärpäät ja polvet verillä asvaltilta. Olin kaatunut keskellä maantietä vieraassa kaupungissa ja jäänyt yksin pohtimaan, mitä teen vääntyneellä pyörällä ja kolottavilla jäsenillä. Matkaa maaliin oli vielä lähes puolet, eikä missään näkynyt ketään. Puhelintakaan ei ollut mukana.
Pian kuitenkin seuraavat polkijat pysähtyivät luokseni ja laittoivat pyöräni kasaan. Yksi jopa jäi kanssani hetkeksi ajamaan, jotta pääsin taas jatkamaan matkaa. Lopulta selvisin erään porukan kanssa yhdessä maaliin, alkuperäisessä tavoiteajassa. Yksin kisa olisi loppunut sinne maantielle.
Jokainen meistä tarvitsee matkansa aikana apua jossain kohtaa.
Päivän tapahtumat voisi asetella kuvaamaan hyvinvointivaltiota. Lähdemme elämään samalta viivalta. Silti meillä kaikilla on elämän varrelle erilaiset resurssit, kyvyt ja mahdollisuudet käyttää niitä. Jokainen meistä on yksilö, joka polkee elämän matkaa omaan tahtiinsa.
Yhdellä voi olla vanhemmilta saatua perintöä – pyöräilykisaan sovitettuna voisimme puhua vaikkapa kevyestä hiilikuiturunkoisesta kilpapyörästä. Toisella taas voi olla vahva läheisten verkosto, eli huoltojoukot, joilta saa kisassa tarpeen mukaan energiajuomaa ja apua puhjenneen kumin vaihtamiseen.
Jokainen meistä tarvitsee matkansa aikana apua jossain kohtaa.
Avun antaminen on helpompaa silloin, kun tunnistaa sille tarpeen. Vuonna 2015 Helsingin Sanomien suuressa köyhyyskyselyssä kävi ilmi, että mitä enemmän ihmisillä oli kokemusta joistain köyhyyteen liittyvistä teemoista, sitä enemmän he ymmärsivät ja olivat valmiita auttamaan ihmisiä, jotka kokivat samoja asioita.
Aidosti omaa tilannetta ymmärtävien ihmisten apu on monelle se tärkein apu onnettomuuden tai elämänkriisin iskiessä.
Minua on autettu, eikä vain tuossa pyöräilytapahtumassa, vaan läpi elämän. Olen saanut eväitä elämään paitsi hyvinvointivaltiolta myös ihmisiltä ympärilläni. Heistä jokaisesta olen kiitollinen. Toivon, että voin itse auttaa muita ja lisätä ymmärrystäni tilanteista, joissa voin olla toiselle avuksi.
Ainakin nyt osaisin pelastaa yhden jos toisenkin pyöräilijän pientareelta.
*
Blogi julkaistu toukokuun M2-lehdessä, tutustu koko lehteen (Issuu.com)
Kuva: Mikko Kauppinen