Kohtuuhintaisuus ja oikeudenmukaisuus kestävän asumisen murroksessa?

Käsittelemme blogissa kolmea aihetta, jotka tarjosivat konferenssissa uusia näkökulmia asunnottomuuden vähentämiselle ja ehkäisemiselle sekä Ranskan että Suomen ajankohtaisissa konteksteissa. Näkökulmat tekevät näkyviksi jännitteitä erilaisten tavoitteiden välillä ja osoittavat, kuinka monimutkaista oikeudenmukaisen ja kestävän asumisen tavoitteleminen on.

Demokratia vai autoritaarinen suunnittelu kaupunkikehityksen perustana?

Pariisin suuraluetta leimaa voimakas eriarvoisuus. Toisen maailmansodan jälkeen rakennetut esikaupunkialueet suunniteltiin aikanaan kohtuuhintaisen asumisen alueiksi, mutta niiden homogeenisuus on myöhemmin johtanut alueelliseen eriytymiseen sekä vähätuloisuuden ja syrjäytymisen keskittymiseen. Alueet kärsivät nyt korjausveloista, investointien puutteesta ja leimaantumisesta. Suuret uudistusohjelmat pyrkivät torjumaan tätä kehitystä parantamalla asumisen laatua, vähentämällä päästöjä ja lisäämällä sosiaalista sekoittumista. Tällaiset toimet ovat kuitenkin ajoittain johtaneet asukkaiden siirtymiseen tai siirtämiseen, erityisesti silloin, kun pääasiallisina tavoitteina on ollut yksityisen pääoman ja voiton tavoittelu.

Ranskassa asukkailla on lakisääteinen oikeus vastustaa rakennusten purkamista, ja joitakin kaupunkikehityssuunnitelmia onkin muutettu asukkaiden vastustuksen vuoksi. Konferenssin aikana vierailimme Romainvillen Yuri Gagarinen kaupunginosassa, jossa 1950- ja 1960-luvuilla rakennetut tornitalot kaipaavat nyt kiireellisiä kunnostustöitä. Parantuneet liikenneyhteydet olivat houkutelleet investointeja, ja kaupungin suunnitelmana oli lisätä omistusasuntojen määrää, vähentää päästöjä ja parantaa julkisia tiloja. Alkuperäinen suunnitelma oli purkaa olemassa olevat rakennukset, mutta asukkaiden vastustuksen vuoksi osa tornitaloista päädyttiin sen sijaan kunnostamaan. Näin vältyttiin asukkaiden siirtämiseltä ja vähennettiin ympäristövaikutuksia, mutta prosessi johti samalla myös epätasaiseen kehitykseen vanhojen ja uusien rakennusten välillä.

Edellä mainittu havainnollistaa keskeistä laajempaa kysymystä: Kuinka tasapainotella demokratian toteutumisen ja tehokkaan, ylhäältä alaspäin suuntautuvan ohjauksen välillä? Keskusjohtoiset päätökset voivat sivuuttaa asukkaat, mutta vahva paikallinen osallisuus puolestaan voi hidastaa tai pirstaloida uudistumista. Jos luottamus instituutioihin on heikkoa, on haastavaa sovittaa yhteen uudistustarve ja osallisuus, asiantuntijuus ja kokemustieto sekä joustavat innovaatiot ja oikeudenmukaisuus.

Asukkaiden paikallaan pysymisen ja omistusasumisen haasteet

Asukkaiden pysyminen epäsopivassa asunnossa, koska muuttoon ei ole varaa, on tunnistettu merkittävänä tekijänä, joka rasittaa Pariisin asuntomarkkinoita. Muuttoon voi liittyä kustannuksia, riskejä ja sosiaalisten siteiden häviämistä. Monet ikääntyneet asukkaat jäävät suuriin koteihinsa lasten muutettua pois. Samalla nuoremmat kotitaloudet kamppailevat kohtuuhintaisen asunnon löytämiseksi.

Ranskan sodanjälkeinen malli suosii voimakkaasti omistusasumista. Nykyään tämä tavoite on monille saavuttamaton hintojen nousun, palkkojen paikallaan polkemisen ja väestörakenteen muutosten vuoksi. Korjausrakentamisen kannustimet suosivat yksityisiä omistusasunnon omistajia, jolloin vuokralaiset ja sosiaalisen asuntokannan asukkaat jäävät paitsioon. Tämä vaikeuttaa sukupolvien välistä eriarvoisuutta ja uhkaa jättää haavoittuvimmat asukasryhmät vihreän siirtymän ulkopuolelle.

Konferenssissa keskusteltiin myös useista keinoista tilanteen tasapainottamiseksi. Maan arvonnousun hyödyntäminen ja maavero voisivat ohjata asuntojen tai infrastruktuurin parantamisesta saatavat yksityiset voitot julkisiin hyödykkeisiin, kuten kohtuuhintaisiin asuntoihin ja lähialueiden palveluihin. Vaikka tällaiset veroehdotukset ovat poliittisesti vaikeita, ne voitaisiin ottaa käyttöön asteittain ja esimerkiksi periä vasta asunnonomistajien kuoleman jälkeen, epätoivottujen vaikutusten hallitsemiseksi ajassa.

Konferenssissa esiteltiin myös pariisilaisia aloitteita, joissa hyödynnetään paremmin olemassa olevaa asuntokantaa. Cohabilis-verkosto järjestää opiskelijoille mahdollisuuden asua asunnon omistavien vanhusten luona kohtuuhintaisella vuokralla kevyttä arjen apua vastaan. Toisessa ohjelmassa rahoitettiin tarpeettoman suurien asuntojen jakamista – näin nykyiset asukkaat voivat jäädä asumaan koteihinsa ja samalla syntyy uutta sosiaalista asumista. Osallistujat korostivat myös naapurustotasolla toteutettavien vihreiden hankkeiden merkitystä, kuten kortteleiden eristämistä, julkisten tilojen viherrakentamista ja liikenteen parantamista, yksittäisten kotitalouksien vastuuttamisen sijaan.

Uusia näkökulmia rakentamisen tiiviyteen ja tyhjillään olevaan asuntokantaan

Konferenssin kolmas teema oli kysymys uusien maa-alueiden käyttöönoton välttämisestä rakentamisen seurauksena. Kaupunkialueiden laajentuminen heikentää biodiversiteettiä ja lisää päästöjä. Hyödyntämällä jo rakennettuja alueita voidaan luoda uusia asuntoja tiheyttä lisäämällä. Kuten ENHR:n varapuheenjohtaja Iván Tosics korosti, tiiviys (dencity) on erotettava ahtaasta asumisesta (overcrowding): tiiviys voi joko lisätä riskejä tai vahvistaa resilienssiä, suunnittelun onnistumisesta riippuen.

Toinen esiin tuotu tärkeä huomio koski tyhjien asuntojen määrää: joissakin kaupungeissa määrä näyttää suhteellisen alhaiselta siksi, että Airbnb- tai muina lyhytaikaisina loma-asuntoina käytettäviä asuntoja ei luokitella tyhjiksi. Monilla tällaisilla alueilla rakennetaan uusia asuntoja historiallisen korkealla tahdilla asuntokriisin ratkaisemiseksi, mutta asunnot päätyvät omistajien lyhytvuokraamiksi sijoituskohteiksi eivätkä vakituisiksi asunnoiksi. Olisi tärkeää kehittää uusia keinoja, joilla loma-asunnot voidaan huomioida tyhjien asuntojen tilastoinnissa, jotta asuntojen saatavuutta voitaisiin arvioida tarkemmin.

Konferenssissa keskusteltiin strategioista tiivistämisen lisäämiseksi, kuten lisäkerrosten tai -rakennusten rakentamisesta, toimistorakennusten muuttamisesta asunnoiksi (erityisesti nyt COVID-pandemian jälkeisessä tilanteessa), tyhjillään olevien asuntojen uudelleenkäytöstä ja lyhytaikaisten vuokrausten sääntelystä niiden palauttamiseksi pitkäaikaiseen käyttöön. Pariisi pilotoi myös ”ei purkamista, ei betonia” -periaatetta, jossa keskitytään saneeraukseen ja kestävään materiaaleihin, kuten puuhun.

Lopuksi paneelikeskustelussa Jaana Nevalainen Suomen ympäristöministeriöstä muistutti, että vaikka monet hallitukset pitävät sääntelyn purkamista ratkaisuna, ENHR:n tutkijat kannattavat suurelta osin sääntelyn lisäämistä. Nopeat muutokset – kuten julkisen asuntotuotannon finansialisaatio Pohjoismaissa – osoittavat, kuinka nopeasti asuntomarkkinat voivat muuttua. Tämä korostaa tarvetta määrätietoiseen, tutkimukseen perustuvaan monialaiseen työskentelyyn, jolla varmistetaan, että vihreä siirtymä tukee myös kohtuuhintaisuutta ja oikeudenmukaisuutta.